Properta edusti STRABAG Oy:tä menestyksekkäästi urakkasopimuksen tulkintaa koskevassa riita-asiassa – KKO:2024:56
Korkein oikeus antoi 3.10.2024 ennakkoratkaisun urakkasopimuksen sopimussakkoehdon tulkintaa sekä konkurssivelallisen edustajan oikeudenkäyntikuluvastuuta koskevassa asiassa.
Kyse oli intressiltään puolin ja toisin huomattavasta riita-asiasta, joka koski aliurakkasopimuksen purkua Länsimetron työmaalla.
Propertalla asian hoidosta vastasivat AA OTL Ville Laine, AA VT Iida Merikoski ja AA VT Jani Pitkänen.
Sopimussakko- ja vastuunrajoitusehdon tulkinnasta
Korkein oikeus otti arvioitavakseen kysymyksen siitä, määräytyikö pääurakoitsija STRABAG Oy:n vastuu aliurakoitsijalle alueluovutusten viivästyksistä yhtiöiden välisessä sopimussuhteessa sovelletun sopimussakkoehdon ja siihen liittyvän vastuunrajoitusehdon perusteella.
Aliurakoitsija vaati asiassa pääurakoitsijalta täysimääräistä vahingonkorvausta perustuen siihen, että pääurakoitsija oli luovuttanut sopimuksessa määritellyt urakka-alueet sille myöhästyneinä.
Osapuolten välisellä sopimuksella oli kuitenkin sovittu sopimussakosta ja siihen liittyen vastuunrajoituksesta. Pääurakoitsija oli sopimuksen mukaan oikeutettu täsmentämään urakka-alueiden aloitusajankohtia, ja aloituksen viivästyessä pääurakoitsija oli velvollinen maksamaan sopimusehdossa määriteltyä sopimussakkoa aloitusajankohdan täsmentämisen jälkeisestä viivästymisestä vasta sen jälkeen, kun kuusi viikkoa oli kulunut pääurakoitsijan täsmennetyn aloitusajankohdan siirtymisestä. Edelleen oli sovittu, että aliurakoitsijalle ei korvata täsmennetyn aloituksen viivästymisen kuusi viikkoa ylittävää osaa aikataulun siirron ja sopimussakon lisäksi millään muulla tavoin. Sakko oli vakioitu 1.000 euroon / työpäivä.
Aliurakoitsija esitti muun muassa, että viivästyminen johtui pääurakoitsijan myötävaikutusvelvollisuuden laiminlyönnistä, eikä vastuunrajoitukseen tämän vuoksi voisi vedota. KKO:n mukaan tällaista soveltamisalarajoitusta ei ollut pääteltävissä sopimuksen sanamuodosta, vastuunrajoitusehdon tarkoituksesta tai siitä, miten vastuunrajoitusehdon käyttöala yleisesti ymmärretään. Myötävaikutusvelvollisuuden rikkomista ei KKO:n arvion mukaan ollut ylipäätään osoitettu.
Edelleen KKO katsoi, että sopimusehtoa on tulkittava nimenomaisesti sopimuksen osana siten, että ehdolla on mielekäs ja johdonmukainen merkitys sopimuksen kannalta. Tässä pääurakoitsijalle oli annettu oikeus seuraamuksitta siirtää alustavaa aloitusaikaa edeltävien töiden toteutuman mukaan. Aliurakoitsija oli jo sopimusta solmittaessa hyväksynyt sen, että töiden aloitus voi siirtyä alustavista aikatauluista kuudella viikolla ilman, että kyse olisi pääurakoitsijan sopimusrikkomuksesta. Tätä taustaa vasten aliurakoitsijan tulkinta siitä, että sopimussakkoehto tulisi sovellettavaksi ainoastaan pääurakoitsijan käytettyä oikeuttaan uuden aloitusajankohdan täsmentämiseen, oli pidettävä epäjohdonmukaisena.
Edelleen korkein oikeus arvioi, ettei pääurakoitsijan puolella ollut selvitetty olleen myöskään sellaista huolimattomuutta tai piittaamattomuutta aliurakoitsijan eduista, että vastuunrajoitusehdon soveltamista tulisi arvioida toisin. Merkitystä annettiin myös sille, millaiseksi osapuolten urakan aikana omaksuma käytäntö alueluovutusten ja töiden aloittamisen osalta oli muodostunut.
Oikeudenkäyntikuluvastuusta velallisen jatkaessa oikeudenkäyntiä
Urakkapuolen lisäksi korkeimman oikeuden ratkaisu on merkittävä ennakkotapaus insolvenssi- ja prosessioikeudellisesti.
Kyse oli tilanteesta, jossa asia oli kanteineen ja vastakanteineen vireillä, kun urakoitsija asetettiin konkurssiin. Konkurssipesän ilmoitettua, että se ei jatka oikeudenkäyntiä, jatkoi velallinen oikeudenkäyntiä omissa nimissään.
Käräjäoikeus velvoitti asiassa velallisyhtiötä edustaneen toimitusjohtajan ja hallituksen puheenjohtajan henkilökohtaiseen kuluvastuuseen asiassa. Hovioikeus äänesti tästä kysymyksestä katsoen enemmistöllä, että velallisyhtiön edustaja ei ollut henkilökohtaisessa kuluvastuussa hävitystä oikeudenkäynnistä. Korkein oikeus päätyi katsomaan, että konkurssilaissa tai muuallakaan lainsäädännössä ei ole säännöksiä velallisen vastapuolelle aiheutuneiden oikeudenkäyntikulujen korvaamisesta silloin, kun velallinen häviää omissa nimissään jatkamansa oikeudenkäynnin. Näin ollen kuluvastuuta ei voitu asiassa asettaa velallisen edustajalle henkilökohtaisesti, vaikka velallisen edustaja on tämäntyyppisessä tilanteessa tosiasiallisesti se taho, jonka prosessitoimista vastapuolen kustannusten määräkin riippuu.
Kuluvastuun osalta ratkaisu on varsin ongelmallinen: käytännössä tulkinta johtaa siihen, että velallisen edustaja voi päättää oikeudenkäynneistä ja esimerkiksi riitauttaa valvottuja saatavia vailla kuluvastuuta.
Tältä osin lainsäädännössä on ilmeinen korjaustarve.
